s. 24.9.1992 - 22.5.2005
Lonkat: A
Kaikki Iivarin valokuvat (viimeisimmät ensimmäisinä)
Marraskuussa 1992 ensimmäinen koirani, musta hovawart uros Sar-Vuoren Isoiivari, muutti kotiimme. Sen jälkeen on paljon yhdessä koettu ja uusia ystäviä on saatu pilvin pimein. Iivari avasi minulle ovet tämän koiramaailman monimuotoisiin saloihin. Vain peruskoulutus piti hankkia kun tiemme vei koulutuskentälle. Eipä aikaakaan kun polku johti metsien siimekseen ja ura palveluskoiraharrastuksen parissa alkoi. Iivari oli avoin ja touhukas, niinpä henkilöetsintä osoittautui hyväksi valinnaksi. Kukapa olisi kuitenkaan uskaltanut epäillä, että aikanaan saisimme juhlia Suomen ensimmäistä hovawart-rotuista käyttövaliota haussa. Niin kävi. Iivari on ollut melko lahjakas ja innokas lähes lajissa kuin lajissa. Harmi vaan, että joka suuntaan innokkaalla emännällä meinasi välillä olla ns. kädet täynnä kahden koiran ja kaiken valtakunnan koiraharrastusten kanssa. Lupaava toko-urakin päättyi aikanaan voittajaluokkaan. Koiran puhti olisi riittänyt, vaan ei emännän.
Iivarin muistolle
Olit minulle jotain hyvin ainutlaatuista, niin sanoinkuvaamattoman rakas. Ensimmäinen koirani ja kultaakin kalliimpi. Annoit minulle paljon ja olit valmis tekemään kaikkesi vuokseni. Niin minäkin olin valmis tekemään kaikkeni sinun puolestasi. Uskon, että tiesit sen.
Meillä oli lukemattoman paljon hyviä yhteisiä hetkiä enkä voi unohtaa niitä koskaan. En unohda kaunista olemustasi, en unohda periksiantamattomuuttasi, iloisuuttasi, vallattomuuttasi ja positiivisuuttasi. En unohda myöskään uskomatonta lempeyttäsi. Olit jotain todella Suurta. Elämäni päivänsäde. Läsnäolosi avulla jaksoin monet vaikeat hetket. Annoit minulle niin paljon niin monilla tavoin enkä olisi voinut ikinä toivoa ihanampaa ja suloisempaa ystävää kuin sinä. Meidän suhteemme oli minulle kovin ainutkertainen. Vielä viimeisellä hetkelläsikin annoit minulle suukkoja kyynelten kastelemalle poskelle. Sydämeni murtui lopullisesti.
Nyt olet oma pieni Enkelini siellä kaukana jossain. En saa enää koskaan tuntea tuoksuasi, en koskettaa pehmeää turkkiasi enkä katsoa kauniisiin vilpittömiin silmiisi. On niin vaikea ymmärtää sitä. Syvälle sydämeen sattuu. Toivottavasti sinulla on hyvä olla.
Ikuisesti ikävöiden,
Pirjo
Satumetsän laidalla oli portti.
Se oli pieni portti, pienin kaikista.
Niin vihreä se portti oli ja täynnä pieniä kirsikankukkia.
Siitä mahtui kulkemaan läpi vain harvassa ja yksitellen.
Se oli taivaan portti pois Satumetsästä.
Ja sen portin läpi kulkivat kerran kaikki koirat, niin rauhallisena mieleltään, kevyesti askeltaen.
Portin takana oli ikuinen meri ja suuremmat metsät.
Se oli uusi kaunis maailma, satujen koirataivas.
Kerran iltana rauhaisana, portin luokse kulki koira.
Ei vanha iältänsä, mutta uupunut voimiltansa.
Rauhallisena se kulki, kulki ikuisuuden portille niin pienelle portille, josta läpi kuljettiin vain yksin.
Pieni koira istui, katsoi portista kauas.
Näki valon ja ihastui siihen, niin kauniilta valo näytti.
Olisi valon ottanut kiinni, mutta se paistoi portin toisella puolella.
Niin askeleen rohkean otti lähemmäs.
Niin kuin tähdeksi olisi syntynyt, pieni koira, se muuttui kevyeksi aivan, niin onnelliseksi se itsensä tunsi.
Valo kaunis teki sen taas nuoreksi ja rohkeaksi.
Se istui katsomaan, odottamaan seuraavaa kulkijaa.
Niin on koirani mennyt siitä portista…
Kauniimmalla puolen ne vapaana juoksentelevat.
Miksi suren, miksi itken niin paljon?
Koirani on rauhallinen ja tyyni. Sen on hyvä olla.
